Kiehumispiste-keskustelun aihioita (sis. otteita leffan tapahtumista!)

31.3.2017


Jos maahanmuuttokeskustelu olisi konflikti joka halutaan ratkaista, miten sitä kannattaisi käydä?

 

 

 

Kiehumispiste on kertomus yhdestä isosta konfliktista: konfliktiherkistä tilanteista ja tunnelmista Suomessa tiettynä ajanjaksona. Saatat ehkä ajatella, että eihän se pelkkää konfliktia ollut, olihan siinä myös tavallista elämää, hyviä kohtaamisia ja solidaarisuutta, niinpä! Konfliktissa tyypillisesti on. Ei se koskaan mene niin että on kaksi homogeenistä toisilleen tasaisen vihaista ryhmää: yhteisökonfliktiin kuuluu aina se hiljainen enemmistö ja viimeistään kun konflikti tulee näkyväksi, viha synnyttää vastareaktiona myös rakkautta. Leffassa tulee näkyväksi, ettei ”hiljainen enemmistökään” todellisuudessa ole välttämättä edes hiljaa: esim. Petäjäveden miehet käyvät keskustelua, jolla ei villitä kansanjoukkoja, mutta joka tuntuu ilmapiirissä.

Konflikti muuttaa meidän tapaa olla ja keskustella. Vihamielinen ilmapiiri ja vihapuhe saavat meidät puolustuskannalle, varuilleen, ylivirittyneeseen tilaan, valmiiksi pakenemaan tai hyökkäämään… Tai esittämään kuollutta, jottei kukaan katsoisi tarpeelliseksi hyökätä. Konfliktistressi aiheuttaa ajattelun ja tulkintojen yksipuolistumista ja kangistumista ja virheellistä vastakkainasettelua. Kun rentoutuneessa tilassa ollaan vain ”omien” kesken, kun vuoropuhelua ei ”osapuolten” tai eri ryhmittymien välillä ole, kuilu kasvaa. Ja sen myötä myös konfliktiherkkyys. Tämän takia leimaaminen ja vihapuhe voimistuvat. Tämän vuoksi keskustelu, joka on nimetty ”ääripäiden väliseksi” ei etene. Siinä on asetettu vastakkain väärät asiat ja vastataan konfliktinratkaisun kannalta turhiin kysymyksiin.

Mutta kuinka siis luoda konfliktia purkavaa keskustelua?

Konflikteja ei pureta kuin teknisiä ongelmia. Ihmisten välisiin ongelmiin ei ole yhtä syytä, jota korjaamalla tai poistamalla ongelma poistuisi. Syitä on yhtä monta kuin on näkökulmia. Jokainen on omasta näkökulmastaan ja kokemusmaailmastaan käsin oikeassa: jokaisella on joku intressi tai tarve, joka saa hänet toimimaan. Konfliktinratkaisun ydin on siinä, että tämä tunnistetaan ja tunnustetaan. Jos ihmiseltä kiistetään suoraan hänen ”oikea”, kiistetään hänen kokemuksensa. Miksi kukaan antaisi sen tapahtua? Kiistämällä toisen oman oikean ja tärkeän saa aikaan ainoastaan radikalisoitumista. Jos ihminen ei tule kuulluksi ja nähdyksi kokemuksensa kanssa, on ymmärrettävää, että tällöin hän mieluummin kääntyy omiensa puoleen, pysyy omiensa parissa ja pönkittää omaa totuuttaan vielä voimakkaammin.

Konfliktia puretaan lisäämällä ymmärrystä ja käymällä epämukavia keskusteluita. Keneltäkään ei vaadita toisen näkökulman hyväksymistä, ainoastaan halua lisätä ymmärrystä. Parhaimmillaan toisen näkökulma saa aikaan sen, että jengi ymmärtää paremmin myös itseään. Se voi myös tehdä näkyväksi sen, etteivät kaikki edes halua konfliktille ratkaisuja, osa haluaa sen kärjistyvän, jotta se todistaisi heidän alkuperäisen tulkintansa todeksi. Osa haluaa vain pönkittää omaa ideologiaa, osa haluaa vain tuntea itsensä paremmaksi.

Halu ymmärtää on edellytys eteenpäin menemiselle. Neuvottelua ei kannata käydä, kun tyypit ovat puolustusasemissa. Silloin kukaan ei halua ymmärtää ketään, joten asia ei mene eteenpäin. Turha edes yrittää. Kuullakseen muita ihmisen pitää tuntea itsensä rennoksi, turvalliseksi ja haluta puhua ja ajatella ääneen. Stressi ei poistu ennen kuin tulee itse kuulluksi. Vain rentoutuneena tekee mieli kunnioittaa muita. Haluttomuus ymmärtää ei ole pysyvä tila. Se täytyy herättää.

Kiehumispisteessä oli useita kohtia, joista minulla olisi tehnyt mieli avata syventävä keskustelu:

  • Oulan ehdotus siitä, että ruvettaisiin puhumaan toisillemme kunnioittavasti. Vaikka on erimielisyyksiä. Mitä se vaatisi? Kuka sen aloittaisi?
  • Hetki, jona Jarkko päätti perustaa median: Jarkko, kun näit rajalla jotain aivan muuta, kuin mistä (sun seuraama) media puhui, sulta meni siis luottamus siihen, mitä meille kerrotaan. Otit ohjakset omiin käsiisi ja aloit tehdä juttuja, jotka on sun maailmassa tosia. Mitä medioita oikein seurasit silloin? Miltä se yleisesti hyväksytyn ja kokemuksen ristiriita tuntui? Mikä siinä erityisesti otti päästä? Mitä se olisi muuttanut, jos joku muu olisi raportoinut sunkin kokemaa todellisuutta? Mihin sinä pyrit ja miten asiat olisivat, jos ne olisivat hyvin?
  • Hetket, joissa turvapaikanhakijat esiintyi: kysyisin, mitä ajattelette tästä kaikesta mitä ympärillänne tapahtuu? Kenen kanssa haluaisitte puhua tästä? Vuoropuhelussa tärkeää on inhimillisyyden symmetria. Jos esitellään yhden osapuolen henkilökohtainen tarina, esitellään kaikkien tarina. Jos puhutaan yhden sukujuurista ja perheestä, puhutaan kaikkien juurista ja perheestä. Jos puhutaan ajatuksista, arvoista, intresseistä ja tarpeista, puhutaan kaikkien kohdalla niistä. Yksi maahanmuuttokeskustelun ansa on pakolaisen yli-inhimillistäminen ja Toisen esittäminen ”normina”. Se ei tuota tasaveroista keskustelua eikä muuta mitään. Aikamme kriisi on myös se, ettei valkoisuuden ja heteronormin keskivertoihmiset koe tulevansa kuulluksi. Ei tietenkään, kun heihin yritetään vaikuttaa eksotisoimalla ja söpöyttämällä vähemmistöjä, tekemällä vähemmistöistä erityisempiä kuin he. Jokaisella on tarve olla nähty ja ymmärretty. Eli jokaista täytyy kuulla. Samalla levelillä. Maahanmuuttokeskustelua käydään liikaa ihmisten kesken, jota aisa ei koske: ”ääripäät” – suvakit vs rasistit. Rodullistettujen ihmisten puolesta puhutaan, yleensä ei edes muisteta kysyä, mitä he itse ajattelevat. Tämä tuli esiin myös vapaaehtoisen opettajan oivalluksessa leffan loppupuolella: taisin tuputtaa liikaa sitä mitä ajattelin hyödylliseksi, enkä kuullut heitä.
  • Lapin Suomen Sisulaiset metsässä: Suomalaisuus on teistä periksiantamattomuutta, kunnioitusta, luontoa, tilaa, eikä tyhjänlätinää. Mitä noi arvot ja asiat tarkoittavat teille käytännössä? Miten ne näyttäytyvät tässä hetkessä? Mitä ne voisivat olla? Suomi on tarpeeksi hyvä sellaisena kuin se on eikä sitä tarvitse korjata, mikä ei ole rikki. Mitkä asiat on erityisen hyvin? Miten sitä hyvää kannattaisi levittää? Arvokeskustelu olisi tärkeä käydä. Mitä kukin kokee tärkeäksi? Keitä haluamme olla?
  • Jokainen hetki, kun keskustelu liikkuu laidasta laitaan. Liian iso keskustelunaihe on väsytystaktiikka. Pysähdytään, otetaan aikaa. Puidaan asia, tilanne kerrallaan.
  • Jokainen heti, kun ”kaksi ääripäätä” esitetään vastakkainasettelun kautta: Otanmäen murha vs rautatientorin kuolemantuottamus, suvakit vs rasistit, jne. Unohdetaan koko juttu. Puhutaan paikallisista asioista, arvoista, elämän huolenaiheista ja ratkaisuista.
  • Jokainen hetki, jolloin joku puhui peloista (ääneen sen sanoivat ainakin Tapsa, Suldaan ja asunnottomien yön antirasisti), koska se on pohja saman aaltopituuden löytämiselle. Voimme väitellä ikuisuuksiin tapahtumista, käsityksistä ja arvoista ja siitä, kenen tarpeisiin vastataan. Meillä voi olla eri intressit keskustelulle, mutta perustarpeet ovat yleensä samat. Oula sen toteaa: argumentit on aina samat kun pelot on aina samat. Ja kuten Suldaan sanoo: olemme kaikki samassa veneessä. Kuten 612-kulkueessa todetaan: me voidaan vaikuttaa mitä tapahtuu Suomen rajojen sisällä: mitä kukin haluaa?

Millainen keskustelu syntyisi, jos puhuisimmekin esimerkiksi siitä, millaisen 150-vuotiaan Suomen osaamme visioida?

Vuoropuhelu on dissattu mutta väärinymmärretty taiteenlaji. Se ei ole sitä, että ”kaikki saavat äänen” ja tilaa tuoda oman ajatuksen esiin. Se vaatii valmistautumista ja vastuunottoa. Se pitää ohjata tiettyjen pelisääntöjen mukaan. Se vaatii yhdessä ajattelua. Ja tarkennuksia. Joskus se tekee näkyväksi pelottavia asioita mutta minä en ole keksinyt muuta keinoa tähän tilanteeseen kuin edistää sitä.

Miriam Attias

31.1.2017